Pitkäkorva muistelee

Aasit ovat vahvasti mukana kristillisten juhlien aikaan, erityisesti jouluna ja pääsiäisenä ja monelle aasifanille aasi onkin tuttu erityisesti Raamatun tarinoista. Aasiin liitetään adjektiiveja sitkeä, viisas ja rauhallinen.

Tässä runossa aasi muistelee jouluyötä tallissa.

aasiseimi

Pitkäkorva muistelee

Vuotta on kulunut siitä jo monta,
kun kuulla sain jotakin uskomatonta.
Kyyhötin perällä eläinten suojan
ja todistaa sain siellä ihmettä Luojan.
Kuin on mun korvani pitkät ja suuret
niin totiset ovat myös juttuni juuret.

Markkinapaikalta minut sai kerran
se timpuri maksaen denaarin verran.
Lähti hän keisarin määräyksen mukaan
pian matkalle, jota ei välttänyt kukaan.
Mies kuului kuningas Daavidin sukuun
ja taival vei kauaksi verojen lukuun.

Kompuroin jyrkkää ja kivistä vuorta
mä kantaen miehen sen heiliä nuorta.
Hento ja suloinen niin oli taakka;
jos hänet vain saisin mä perille saakka!
Kahta, sen käsitin, sain minä kantaa.
Nyt vikuroi en! Päätin kaikkeni antaa.

Matkaa me kävimme korpia kohti,
ja polkumme lopulta perille johti.
Kylän tuon pienoisen vuorilta näimme,
vaan sielläpä vaille me huonetta jäimme.
Sulhanen säilytti malttinsa lujan,
vei meidät hän varrelle syrjäisen kujan.

Siinä mä nokkelan miehen näin mallin,
kas, kujalta löysi hän perheelleen tallin.
Aika on lapsosen odottelulla
ja neitonen alkoikin tuskiinsa tulla.
Huokaili ylänkö yöllisin tuulin,
kun oljilta poikasen parkaisun kuulin.

Morsian lastansa kapaloon kääri
ja sulhanen suojamme portilla hääri.
Mies kuten vartija valpas ja vakaa,
noin tarkkaili hälinää veräjän takaa.
Riemusta täyttyi se lohduton loukko,
kun talliimme törmäsi paimenten joukko

pähkien enkelin sanomaa kummaa
ja kirkkautta keskellä taivasta tummaa.
Visusti minäkin mieleeni painoin
nyt millaisen viestin sai äiti tuo kainoin.
Ehkä hän kätkössä seesteisen pinnan
sai tuntea syviä sykkeitä rinnan.

Poika lie vaitona seimessään maannut,
muu ei vain liikenne laisinkaan laannut.
Ryntäsi lääväämme höyryten hiestä
nuo itämaan kolme niin viisasta miestä.
Arkuistaan kaivoi he tuoksuvat savut
ja kullat ja mirhamiyrttien havut.

Vanhana itseni muistella sallin
noin kuinka mä seisoksin nurkassa tallin,
kuinka sain appeita rouskien purra,
ja ymmärsin: turha on ihmisten surra.
Talliin niin köyhä kuin rikaskin kansa
sai poiketa poistuen riemuissansa.

Minussa näkevät jotkut kai jäärän
ja vääntävät todeksi valheen ja väärän.
He väittävät, että mä tallissa lorvin,
kun kyyhötin kuunnellen tarkkaavin korvin.
Luulenkin, että se aasi on vasta
ken uskoa tahdo ei seimen lasta.

Jukka-Mikko Karjalainen, teksti
Kaisa Määttänen, piirros

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s