Tulin, näin, voitin ja melkein hävisin – esittelyssä poitounaasi

Juttu on julkaistu alunperin Pitkäkorvat-lehdessä vuonna 2015

Poitou oli aikoinaan yhden Ranskan provinssin nimi. Se on antanut nimensä maailman tunnetuimmalle aasille, poitounaasille. Poitounaasi on jalostettu vain yhtä tarkoitusta varten, lisääntymään hevosten kanssa tuottaen täydellisiä muuleja. Kultavuosista jäljellä oli pahimmillaan vain 44 puhdasrotuista poitounaasia, mutta pelastustoimien ansiosta maailmasta löytyy nykyään noin tuhat aasimaailman muhkua. Suomessa poitounaasi on helpointa tavata Konijänkän kotieläinpihalla Äkäslompolossa.

Nykyään vanha poitounalue kuuluu Ranskan alueeseen Poitou-Charentes, joka sijaitsee puolessavälissä Ranskaa maan länsirannikolla. Poitounaasi on saanut nimensä Poitoun alueen mukaan. Asuinpaikkojensa mukaan on nimetty moni muukin Etelä-Euroopan aasirotu. Alue ei suoranaisesti ole tyypillinen aasin asuinpaikka, koska alueen maanviljelys kukoistaa, maaperä on kosteaa ja tuhannet kanavat risteävät toisiaan. Useimman eurooppalaisen aasin tapaa kuivalta ja kivikkoiselta maaseudulta, jollaista on myös aasin alkuperäinen elinympäristö. Poitounaasi ei olekaan kuin mikä tahansa aasi. Satojen vuosien ajan poitounaasia käytettiin muulien tekemiseen, joka on suuresti edistänyt Ranskan maataloutta ja antanut aasille maailmanlaajuisen maineen.

Kartta näyttää, missä Poitoun provinssi sijaitsi

Propelikorvainen jättiläinen

Poitounaasi on yksi maailman suurikokoisimmista aasiroduista, sitä korkeampiakin on, mutta poitounaasissa huomiota herättää sen vankka rakenne. Poitounaasin kasvatuksen alussa kasvattajat arvostivat jalostuseläimissä isoja korvia, suurta päätä ja jalkojen paksuja niveliä. Uskottiin että tällainen ori teki suurimpia ja voimakkaimpia muuleja. Joillakin poitounaaseilla on edelleen niin suuret korvat, että ne roikottavat korviaan suurimman osan ajasta päänsä sivuilla kuten propelleja. Aasissa onkin enemmän luuta kuin muissa aasiroduissa ja kaviot ovat isoimmat. Poitounaasille on olemassa virallinen rotumääritelmä ja mitat, joiden mukaan sen voi tunnistaa, mutta näistä tärkeimmät ja silminkin helposti erotettavat ovat aasin luusto, kavioiden muoto, väri ja merkit. Poitounaasilla on oltava ruskea tai tummanruskea karva, joka tosin voi kesällä auringossa haalistua, aasilla on päässään valkoiset merkit eikä sillä ole ikinä selässä siimaa tai aasinristiä. Ristin puuttumisesta onkin helpointa huomata aasin puhdasrotuisuus. Mahanalunen on harmaa. Turpa voi olla joko vaalea kuten kuvassa olevalla Kuuralla tai täysin musta.

Suomessa Konijänkän kotieläinpihalla asuva poitounaasitamma Kuura on väriltään musta, vaikka aurinko onkin haalistanut karvan ruskeaksi. Aasia harjataan päivittäin, jottei sen karva huopaantuisi.

Poitounaasin ulkonäköön kuuluu iso ja raskas pää, pitkät ja runsaskarvaiset (sekä sisältä että ulkoa) korvat, tiivis ja vahva niska, pitkä ja suora selkä sekä paksut, vahvat jalat sekä suuret hevosmaiset kaviot. Jalkoja pitäisi peittää läpi vuoden pitkä karva, muualta vartalosta karva vaihtuu kerran vuodessa ja aasi näyttääkin kesällä täysin erilaiselta kuin talvella. Aasilla tulee aina olla pitkä harja, eikä se saa olla pystyssä. Pitkän otsatukan kuuluu valua kauniisti korvien välistä aasin otsalle. Poitounaasin karvalla on tapana kihartua, ja se on pidempi ja silkkisempi kuin muilla aasiroduilla. Luonnontilainen karva rastoittuu helposti, mutta harjatulla ja hoidetulla aasilla karvan pitäisi myös olla pidempi kuin muilla aaseilla. Historiassa pitkärastaisia aaseja on arvostettu eniten, mutta nykyään aasin hoitoon kuuluu sen harjaus, joten rasta-aaseja ei enää näy. Poitounaaseja suojellaan Ranskan länsirannikolla Dampierre-sur Boutonnessa Asinerie -keskuksessa. Keskuksen työntekijä Melanie Boursier kertoo että näyttelyissä voittaa yleensä aina erittäin pitkäkarvainen yksilö, jonka rastat roikkuvat maassa asti. Omistajat jopa tupeeraavat aaseihinsa lisäkkeitä!

Täysikasvuista oria kutsutaan ranskassa baudet’ksi. Korkeutta komistuksella on 136-156 cm (keskimäärin 144) ja rinnanympärys on 143-162 cm (keskimäärin 154 cm). Etusäären ympärys on 19-24 cm (keskimäärin 21,5 cm). Tamman säkäkorkeus on 131-148 cm (keskimäärin 139 cm) ja rinnanympärys on 145-168 cm (keskimäärin 154). Etusäären ympärys tammalla on 18-21 cm (keskimäärin 19,5 cm) Painoltaan aasi on 250-430 kg.

Poitounaasin tulee olla ryhdikäs, lyhytrunkoinen ja neliönmallinen. Nivelet ovat paksut ja pää raskas.

Haluttu kauppatavara

Poitounaasia käytettiin muulituotantoon Ranskan teollistumiseen asti ja ainakin 400 vuoden ajan poitounaasi on pysynyt hyvin samanlaisena kuin mitä se on nykyäänkin. Vanhimmat merkinnät rodusta ovat löytyneet yli 2000 vuoden takaa.

Kasvattajat ovat kerta toisensa jälkeen tulleet samaan tulokseen: poitounaasi on yksinkertaisesti paras aasirotu tuottamaan vahvoja työmuuleja ja aasirotu on parasta säilyttää puhtaana. Itse asiassa poitounaasia ei käytetty työntekoon ollenkaan, vaan oriiden tehtäväksi jäi tuottaa lisää muulivarsoja samalla kun aasitammat tuottivat jälkeläsiä. Ennen maailmansotia poitounaasin hoito oli kuitenkin lapsenkengissä nykyaikaan verrattuna, oriit pidettiin läpi elämänsä tallissa, ne otettiin ulos vain tammojen astumista varten. Ori ei luonnollisesti voinut hyvin näissä olosuhteissa ja koska oriin terveydentilasta ei ollut tietoa, saattoi käydä niin että varsa syntyi kuolleena tai eli vain vähän aikaa.

Poitounmuuli oli hyvää kauppatavaraa sekä Ranskassa että ulkomailla. Aaseillakin olisi ollut kysyntää, mutta kasvattajat pitivät arvokkaat jalostuseläimet itsellään myyden vain muuleja. Aasejakin toki myytiin, mutta ne olivat niin kalliita, että niitä lähinnä vaihdeltiin kasvattajien kesken, eikä koskaan Poitoun ulkopuolelle. Kasvattajat olivat arvostettua väkeä ja tienasivat hyvin astutuksilla.

The English Illustrated Magazine kuvailee aasia seuraavanlaisesti syyskuun 1901 numerossaan:

”Maailman hienoimmat aasit tulevat Poitoun alueelta jossa muulikasvatus on tuonut rahaa monelle kasvattajalle. Aasitammoja pidetään kuitenkin huonoimmissa mahdollisissa oloissa koska surkea hoito saa kuulemma aikaan orivarsoja. Tammat ovat pelkkää luuta ja nahkaa ja ne saavat ruuakseen pelkkää heinää ja olkea, juuri sen laatuista joka pitää ne hengissä. Voisi olettaa että huono hoito tuhoaa koko rodun mutta jälkeläiset ovat erinomaisia.

Tapana on että orivarsan karvaan ei kosketa sen syntymän jälkeen ollenkaan vaan karva saa kasvaa pitkäksi. Ori ei tee töitä ja sitä pidetään karsinassa koko sen elinikä jotta se ei likaa karvaansa vaikka rastoittuneen karvapehkon alla aasit kärsivät monista ihosairauksista.”

Keskiajalta on säilynyt kirje, jonka on kirjoittanut italialainen prelaatti, eli katolilaisen kirkon virkamies, Leon to Guillaume IV pyytäen Ranskaa lähettämään ”yhden uskomattoman muulin” kirkolle. Prelaatti toisteli tätä pyyntöä kuusi vuotta. Tärkein syy muulin hankintaan oli se, että sen isä olisi ollut nimenomaan poitounaasi. Ranskassa muulien historia on paljolti kytköksissä poitounaasiin. Muulien alkutaipaleella Baudet vain astui jonkin Ranskan raskaista työhevostammoista, kuten bretonin. Vuonna 1599 kuitenkin huomattiin, että osa hevosroduista sopii paremmin muulituotantoon kuin toiset. Varsinainen mulassierin eli poitountyöhevosen kasvatus alkoi, kun Hunford Bradley toi Brabantista Belgiasta omat työhevostammansa Ranskaan saatuaan kuninkaalta käskyn raivata 3000 hehtaaria suomaata. Nämä hevoset olivat poitounaasille helppoja astua ja muuleista tuli vankkoja ja kestäviä. Lopputulos on korkeudeltaan 151-161 cm.

Muulien kasvattaminen yleistyi kovasti 1700-luvulla ja hallituksen piti jopa tehdä tähän rajoituksia, jotta hevostammoja astutettaisiin myös hevosoreilla hevosten turvaamiseksi. Vuonna 1770 ehdotettin jopa lakia, jolla kaikki aasiorit olisi määrätty ruunattaviksi! Ehdotus ei kuitenkaan mennyt hallituksessa läpi, koska muulit olivat tärkeitä maan taloudelle. Hallitus antoi kuitenkin ohjeistusta, jonka mukaan valittiin vain parhaimmat eläimet jalostukseen. Ohjeita noudattavat aasikasvattajat alkoivat saada tukiaisia ja näyttelyissä annettiin rahapalkintoja parhaiden aasien omistajille. Lisäksi osa eläimistä lisättiin kansalliseen kantakirjaan ja vuonna 1884 kantakirja avattiin sekä aaseille että mulassiereille.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana aaseja vietiin lopulta moniin maihin, Amerikkaan, Venäjälle, Belgiaan, Kongoon ja Pohjois-Amerikkaan. Lisäksi eri maiden armeijat ostivat muuleja käyttöönsä. Vuoteen 1950 poitoinaasikannat kuitenkin romahtivat melkein kokonaan kaikkialla. Muuli ei enää pystynyt kilpailemaan traktorille ja peräkärrylle eikä kasvatustyö enää antanut leipää kasvattajille. Poitounaasin tulevaisuus näytti hyvin heikolta ja osa kasvattajista myi tai lopetti laumansa eikä varsojen rekisteröimisessä näyttänyt olevan järkeä, koska ostajia ei ollut. Rotu, joka pyöritti Ranskan maataloutta vuosikaudet, oli tullut tiensä päähän, eikä kukaan tuntunut huomaavan.

Harvinainen mulassier

Poitountyöhevonen eli mulassier eli poitevin eli ranskaksi trait mulassier de poitoun on tällä hetkellä erittäin harvinainen hevosrotu vaikka sitä onkin suojeltu yhdessä poitounaasin kanssa. Poitountyöhevosen nimi suoraan käännettynä tarkoittaa yksinkertaisesti ”työhevosta muulien tekoa varten” joten ei ole ihmekään että hevosrotu koki aasin kohtalon 1950-luvulla, eli katosi miltei olemattomiin. Itseasiassa hevosia oli vielä 1950 yli 6000 jotka oli astutettu aasilla. Vuonna 1867 tehdyn laskelman mukaan hevosia oli peräti 38 000 jotka olivat sillä hetkellä astutettu poitounaasilla. Hevosia on Ranskassa jäljellä enää noin 300 yksilöä ja niistä neljäsosa tuottaa edelleen päätyökseen muuleja. Kaksi sataa jää siis hevostuotantoon ja näistä vain pari on jalostusoriita. Kaikki mulassierit ovat vain noin 70 henkilön omistuksessa eikä aktiivista kasvatustyötä enää tehdä. Suomessakin on kaksi tällaisen rodun edustajaa, ori ja tamma. Molemmat on tuotu Ranskasta, mutta kummallakaan ei toistaiseksi ole jälkeläislistassaan muuleja tai muuliaaseja.

Ensimmäiset mulassierit tuotiin Ranskaan siis suonraivaustöihin ja pikkuhiljaa belgialaisia työhevosia risteytettiin paikallisten hevosten kanssa ja rotu sai alkunsa. Hevosena mulassier on ruma, romuluinen ja kulmikas, äärimmäisen pitkälinjainen ja samalla luisevan raskas. Ruumiinrakenne on kuitenkin juuri sitä, mitä tarvitaan kun tamma yhdistetään poitounaasin kanssa ja saadaan täydellinen jälkeläinen. Tammoista kerrotaan vielä, että parhaimmat olivat vailla minkäänlaista vireyttä, jaloissa oli mahtavat vuohistupsut ja kaviot olivat lautasen kokoiset.

Mulassier on useimmiten väriltään harmaa, joka sopiikin hyvin yhteen aasisiitoksen kanssa, aasin perinteinen väri kun on harmaa. Hevonen on esillä Pariisin maatalousnäyttelyssä maaliskuussa 2012.

Poitounmuulin erityisominaisuudet

Poitoun alueen hittituote oli siis poitounmuuli. Aasit ja mulassierit olivat olemassa vain muulituotantoon ja vielä sata vuotta sitten alueen kovin myyntivaltti olivat nimenomaan Euroopan vankimmat muulit. Boursier Asineriesta kertoo, että oli erittäin tärkeää valita oikeanlainen hevostamma sillä muuli tehdään joka kerta uudelleen. Poitoiun alueella kasvatuksen tietotaito oli maan parasta ja pitkän kehitystyön tuloksena jalostunut poitountyöhevonen antoi parhaan kehikon muulituotantoon. Tarkoituksena on, että muulissa näkyy molempien vanhempien parhaat puolet. Muualla maailmassa muulikasvatus on edelleen pääsiäismuna, tulosta ei pysty ennakoimaan ennenkuin varsa on syntynyt. Poitoun alueella jalostukseen panostettiin niin paljon että syntyvät varsat olivat tasalaatuisia eli jokainen oli huipputuote.

Viiniviljelmillä muulit ovat käyttökelpoisempia kuin työkoneet sillä muulit eivät tamppaa maata liian kovaksi. Poitounmuulin on myös laskettu tekevän jopa 25 vuotta raskasta työtä syöden vain puolet siitä heinämäärästä, jonka työhevonen olisi syönyt. Muulille riittää vain 35 senttiä leveä polku kun hevonen tarvitsee puolet enemmän. Kapeilla vuoristopoluilla muuli ei koskaan pelästy niin että putoaisi rinteeltä, vaan se on perinyt aasimaisen suhtautumisen vaaratilanteisiin. Sekä muuli että aasi katsovat tilanteen ensin ja toimivat vasta sitten.

Poitounmuulin harrastuskäyttöä on yritetty lisätä lajin turvaamiseksi. Muuli esittelee ratsuntaitojaan Pariisin maatalousnäyttelyssä helmikuussa 2014.

Muuli on hevostamman ja aasiorin jälkeläinen, kun taas muuliaasin emä on aasi ja isä hevonen. Muuliaasit eivät ole olleet arvossa ensinnäkin sen takia että hevosoriita ei saa helposti astumaan aasitammaa ja toisaalta siksi koska muuliaasia pidetään paljon heikompana kuin muulia. Muuliaasi onkin aina muulia pienempi, sillä varsan emä määrittää varsan koon vaikka hybridi kasvaakin aina emäänsä suuremmaksi.

Uusi alku

Ranskan maatalousliitto julkaisi vuonna 1977 tutkimuksen, jonka mukaan Poitounalueella oli enää 12 oria, kun niitä vielä 1949 oli ollut 218. Tammoja oli 13, ja niitä oli 28 vuotta sitten 340. Samalla ajanjaksolla kantakirjan rekisteröinnit olivat pudonneet 125 aasista seitsemään (1976 aaseja oli ollut vain kaksi). Lisäksi aasit alkoivat olla hedelmättömiä, tiineydet eivät alkaneet tai varsat syntyivät ennen aikojaan ja syntyneistäkin varsoista yksi kolmasosa kuoli. Poitounaasin keski-ikä oli 14 vuotta, ja samalla kun eläinmäärä oli vähäinen ja tiinehtyminen huonoa, oli asian tila vakava. Osasyynä ongelmiin oli aasien vanhanaikainen hoito ja sisäsiittoisuus.

Paikallinen maatalousalue, ”Parc naturel”, joka ylläpitää ja edistää oman alueensa ympäristön monimuotoisuutta ja maataloutta, tuli mukaan toimintaan ja otti yhteyttä paikallisiin aasikasvattajiin, siittoloihin, tutkijoihin ja paikallisiin viranomaisiin ja järjesti kokouksen vuonna 1979. Kokouksessa hyväksyttiin ohjelma rodun pelastamiseksi, joka tarkoitti kaikkien jäljelläolevien poitounaasien kirjaamista ylös ja näille kasvatusohjelman tekemisen. Lisäksi haluttiin saada rodun tilanne ihmisten tietoon.

Projekti jaettiin yksityisten kasvattajien ja eri viranomais- ja tutkijatahojen kesken. Parc Naturel huolehti projektin teknisestä ja tieteellisestä puolesta ja otti vastuun tutkimuksesta, sen julkistamisesta ja tiedon levittämisestä. Kasvatus jouduttiin aloittamaan joiltakin osin sekarotuisilla aaseilla, koska jäljellä olevista eläimistä ei olisi saatu terveitä yksilöitä niiden ollessa läheistä sukua toisilleen. Kasvatus hoidettiin Asineriessa, aasisiittolassa. Siittolaan tuotiin isokokoisia portugalilaisia aasitammoja ja ne astutettiin poitounorilla. Syntyneet orivarsat myytiin pois ja tammoilla jatkettiin kasvatusta astuttamalla ne kolmivuotiaina poitounoriilla, joka ei ollut tammoille mitään sukua. Prosessia jatkettaisiin, kunnes espanjalainen tai portugalilainen rotu häviäisi aaseista 5-7 sukupolvessa. Valitettavasti juuri tämä kokeilu kärsi ensimmäisestä takaiskusta, kun monet varsat kokivat yllättävän kuoleman ja seuraavana vuonna kahdeksan aasitammaa kuoli. Lisäksi viisi varsaa kuoli 1988 toisessa siittolassa.

Suzanne Auger oli yksi tulisieluisista aasinkasvattajista ja hänellä oli omistuksessaan puolet 1977 lasketuista aaseista. Auger oli jatkanut isoisoisänsä poitounaasikasvatusta ja tilan aasit olivat tunnettuja puhdasrotuisuudestaan ja hyvästä tyypistään. Aasien pelastaminen jatkui nimenomaan neiti Augierin aaseilla hänen tilallaan joka myöhemmin nimettiin Asinerie du Baudet du Poitouksi. Asinerie tarkoittaa suomeksi aasitilaa.

Lisää apuvoimia

Tässä vaiheessa myös Donkey Sanctuary tuli mukaan toimintaan auttaakseen rodun säilymistä. Ranskalainen projektinvetäjä Marc-André Philiooe vieraili Englannissa tutustuen Donkey Sanctuaryn tiloihin ja palveluihin, ja yhteistyö aloitettiin vuonna 1987. Työ tarkoitti aluksi aasien perimän tutkimista ja aaseista otettiin verinäytteitä, joista tarkasteltiin aasien terveydentilaa ja kirjattiin ylös kohdat, joista poitounaasin erottaa ”tavallisesta” aasista. Lisäksi haluttiin varmistaa, ettei lisää kuolemia tapahdu.

Samoihin aikoihin Ranskassa perustettiin vielä lisäksi yhdistys turvaamaan poitounaasien tulevaisuutta. Perustajina olivat Ranskan entinen maatalousministeri M. Fouchier ja entisen poitounaasikasvattajan poika M. Moreau. Kummatkin olivat eläinlääkäreitä ja asuivat Poitoun alueella. Yhdistyksen nimi on SABAUD ”Sauvegarder le Baudet” eli suomeksi ”Pelastakaa Baudet”. Donkey Sanctuarysta apuun tuli The International Donkey Protection Trust eli lyhyemmin IDPT, joka perustettiin 1976 turvaamaan Brittein saarten ulkopuolella asuvien aasien asemaa. IDPT ja SABAUD aloittivat yhteistyön rodun pelastamiseksi. Työ lähti käyntiin kaikkien tunnettujen poitounaasien verinäytteiden otolla ja antamalla ranskalaisille aasinkasvattajille neuvoja nykyaikaiseen aasienpitoon.

Asinerien suunnalla oli tapahtua takaisku, kun vanha Suzanne Auger kuoli 1989. Ensimmäinen ongelma oli hänen aasilaumansa jonka tulevaisuudesta ei ollut tietoa ja toiseksi koko tila, joka oli vuokrattu Augerilta. Perikunta ei halunnut aasitilaa, joten se meni valtiolle. SABAUD onnistui ostamaan osan Augerin aasilaumasta ja sijoitti loput muualle. Lisäksi saatiin koko tila ja 21 hehtaaria maata, joka mahdollisti siittolan laajentumisen entisestään. Vuonna 1995 tilalla vieraili jo 10 000 aaseista kiinnostunutta ihmistä.

SABAUDin seuraava missio oli tunnistaa mahdollisimman monta puhdasveristä poitounaasia. Tunnistajat kiersivät ympäri Eurooppaa kuvaamassa ja mittaamassa aaseja, joiden väitettiin olevan puhdasverisiä. Aasien sukutaulut tutkittiin, puhdasverisillä poitounaaseilla sellaiset pitäisi olla. Lopulta oli kerätty tiedot 500 sekarotuisesta tai puolipoitousta. Puhdasverisiä löytyi 180 ja ne merkittiin rekisteriin ja tunnistemerkittiin. Puhdasverisistä yksi kolmasosa oli Poitoussa, toinen kolmasosa muualla Ranskassa ja loput ympäri Eurooppaa. 12 aasia löytyi Yhdysvalloista. Määrä oli siis lisääntynyt, koska 1977 poitounaaseja tiedettiin olevan vain 44.

Aasien löytämisen jälkeen projektina oli avata kantakirja. Aikaisemmin kantakirja oli yhteinen sekä poitounaaseille että mulassiereille, mutta kantakirjat päätettiin erottaa, jotta aaseilla olisi täysin oma kirjansa. Kantakirjassa olevat poitounaasit oli merkattu joko kantakirjaan A tai B, jossa A:ssa olivat puhdasrotuiset eläimet ja B:ssä aasit, joiden isä tai emä oli kantakirjassa A. Vuonna 1995 haluttiin linjata tarkemmin sitä, mitkä varsat otettiin kantakirjaan B. Uuden linjauksen mukaan B-kantakirjaan pääsisivät vain varsat, joiden isä oli A:ssa. Lisäksi 1995 B-kantakirjassa oli 250 tammaa, joka oli paljon enemmän kuin tammoja A-kantakirjassa. B-aasien ison määrän pelättiin vaarantavan vielä koko rodun, jos kasvattajat eivät välitä enää puhdasrotuisten eläinten kasvattamisesta. Orivarsoja, jotka eivät olleet puhdasverisiä, ei otettu kantakirjaan ollenkaan vaan niitä käytettiin pelkästään muulituotantoon. Portugalilaisten aasien yhdistäminen poitounaaseihin oli tässä vaiheessa menossa jo neljännessä sukupolvessa, projekti aloitettiin 1979.

Rodun pelastamisessa tapahtui sekä onnistumisia että takaiskuja. Takapakit johtuivat siitä, että varsat saattoivat vieläkin syntyä ennen aikojaan ja kuolla. Onnistuminen taas tapahtui vuonna 1995, kun poitoutamma Galaxie II syntyi. Varsa oli saanut alkunsa pakastespermasta, joka oli lypsetty oriista kolme päivää ennen tamman siemennystä. Varsan syntymä antoi potkua poitounaasien geenipankin keräämiseen.

Aasirotu alkoi kerätä kiinnostuneita Ranskan ulkopuolelta ja poitoutunnistajat vierailivat Saksassa ja saivat sieltä kymmenen aasia A-kantakirjaan ja 9 B-kantakirjaan. Lisäksi kasvattajien suostumuksella kantakirjasta poistettiin 12 huonorakenteista ja -tasoita poitounaasia. Tämä jos mikä osoittaa rakkautta rotua kohtaan ja suurta kiinnostusta rodun parantamiseen! Amerikkalaiset kiinnostuivat rodusta eniten sen tuottamien muulien takia ja vuonna 1995 Amerikkaan lähetettiin kymmenen puhdasta poitounaasia.

Poitounaaseja ja suurempia eurooppalaisia aaseja ostettin Yhdysvaltoihin suurissa määrin jo 1830-1890, jolloin sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa panostettiin täysillä muulikasvatukseen. Yhdysvalloissa jalostettiin maailman suurin aasirotu, mammuttiaasi, käyttämällä katalonianaasia, maltanaasia, andalusianaasia sekä poitounaasia. Tämäkin jalostuksen tulos toimi puhtaasti muulituotannossa eli aaseja ei käytetty työntekoon. Rakenne mammuttiaasilla oli selvästi parempi kuin poitounaasilla sillä katalonianaaseja ja maltanaaseja käytettiin runsaasti maatilan töissä, joten niiden jalostuksessa myös käyttöominaisuudet olivat tärkeitä. Poitounaasin tavoin mammuttiaasinkin määrä romahti rajusti 1950-luvulla, mutta nykyään rotua on elvytetty ja lisääntymispuuhien lisäksi aasien harrastekäyttö on lisääntynyt.

Mitäs tulevaisuudessa?

Poitounaaseiksi uskottujen aasien tarkastaminen ja kantakirjaan lisääminen jatkuu edelleen. Vielä 70-luvulla rodun tulevaisuus näytti heikolta, mutta rodulle elämäntyönsä tehneiden ihmisten ansiosta poitounaasi on valmis seuraavalle vuosituhannelle. 2000-luvulla poitounaasi on Ranskassa edelleen suurimmaksi osaksi muulituotantoa varten, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa aaseja on koulutettu työntekoon tai vetämään kärryjä. Ratsuaaseiksi ne eivät sunnuntailenkkejä lukuunottamatta ole kovin sopivia raskaan ruumiintakenteensa puolesta. Yhdysvalloissa on nykyään useita puhdasverisiä poitounaaseja ja sinne on perustettu 1999 yhdistys kantakirjaamaan näitä aaseja, yhdistys toimii linkkinä Ranskan kantakirjaan. Vuonna 2004 syntyi Yhdysvalloissa jopa ensimmäinen A-kantakirjan aasivarsa pakastesperman avulla.

Iso-Britanniassa on tällä hetkellä kaksi poitounaasikasvattajaa, joista toinen on entinen eläinlääkäri Annie Pollock, jonka aasitila sijaitsee New Forestissa. Aaseja hänellä on 22, jotka ovat kaikki poitounaasien kantakirjassa. Pollockin tarkoitus oli ostaa Ranskasta laama, mutta hän päätyikin ostamaan kaksi poitounaasia. “Aloin tutustua rotuun ja huomasin että ne ovat erittäin harvinaisia joten aloin keräämään laumaa itselleni. Seitsemän aasia olen pelastanut Ranskasta, jossa aasit olisivat menneet teuraaksi. Sana kiiri ja olen saanut yhteydenottoja suoraan aasinomistajilta, jotka tarjoavat aasiaan minulle.” Poitounaasit ovat lempeitä jättiläisiä. Ne ottavat mielellään vastaan ihmisen rapsutuksia ja hakeutuvat omistajansa luo. Aasilaumassa on aina turvallista liikkua sillä, aasit eivät nahistele keskenään ihmisen huomiosta. Pollock kertoo rakastavansa aasien luonnetta, ne ovat hauskoja, ystävällisiä ja ne opettavat omistajalleen kärsivällisyyttä.

Nykyään poitounaaseja ei pidetä pimeissä karsinoissa koko elinikäänsä, vaan ne ulkoilevat laitumilla, kuten mitkä tahansa aasit ja hevoset. Rastoittumista annetaan tapahtua, mutta eläinten ihon vointia seuraillaan ja siihen puututaan tarvittaessa. Huonoin tilanne on silloin, kun poitounaasi joutuu tarhailemaan mutaliejuisessa tarhassa huopaantuneiden jalkojensa kanssa. Pitkät vuohiskarvat suojaavat mudalta tiettyyn pisteeseen asti, mutta vain silloin kun karvat ovat järjestyksessä.

Tällä hetkellä poutounaaseja arvellaan olevan maailmassa noin 800, mutta rodun ei voida sanoa pelastuneen ennen kuin aaseja on tuhat. Ranskan Asinerien aasisiittola on tärkeä tekijä poitounaasikasvatuksessa, mutta jos lauma kohtaisi esimerkiksi epidemian, on rodulle onneksi olemassa jo ulkomaisia kasvattajia.

Kuura ja kaverit Suomessa

Suomessa elää tällä hetkellä vajaa kymmenen poitounaasia, sekä A- että B-kantakirjoista. Poitoinaasikasvatusta Suomessa ei kuitenkaan ole, vaan poitunaasitammoja on astutettu tavallisilla aaseilla. Yksi Suomen poitounaaseista asuu Konijänkän kotieläinpihalla. Miriikka Areva osti Ruotsista alunperin kolme tammaa, emän ja sen kaksi varsaa. Kavio-ongelmien takia emä ja vanhempi varsa on jouduttu lopettamaan ja nyt kuusivuotias Kuura elää yhdessä normaalin aasioriin kanssa. Vaikka aasi on jalostettu isoluiseksi ja vankaksi, ei sen omiin käyttöominaisuuksiin ole kiinnitetty huomiota. Jalostusta on tehty puhtaasti ulkonäön perusteella. Aasien keski-ikä onkin edelleen vain 12 vuotta ja kavio-ongelmat vievät useimmat aasit hautaan. Aasien kavioterveys on muutenkin huono, koska luonnostaan aasit asuttaisivat kuivaa puoliaavikkoa. Suomen ja Euroopan kostea maaperä ei siis tee hyvää aasin kavioille. Poitounaasilla on kuitenkin selvästi heikompi kavioaines kuin muilla aaseilla.

Konijänkässä asuu Kuuran lisäksi normaalikokoinen aasiori. Eläintenhoitaja Paula kuvailee aaseja melko erilaiseksi. Pyry on itsevarma ja rohkea kun Kuura seurailee tilanteita mieluiten omasta tarhastaan.

Luonteeltaan aasi on hyvin rauhallinen, mutta toisaalta samalla arka. Kuura suhtautuu uusiin asioihin varautuneesti ja suoriutuu uusista tehtävistä vain pitkäaikaisen hoitajansa kanssa. Aasien luonteeseen kuuluu tietynlainen varautuneisuus, jota myös itsepäisyydeksi kutsutaan, mutta Kuuran kohdalla arkuus on suurta. Konijänkän eläintenhoitaja Paula kertoo, että Kuura suoriutuu erittäin hyvin asioista, jotka se osaa ja esimerkiksi kaviot se nostaa mielellään ylös. Koska kavioaines on huonoa ja kaviot kuluvat nopeasti väärään asentoon, käy kengittäjä paikalla kuuden viikon välein.

Entinen heinähäkki on muutettu slow feeding -asemaksi ripustamalla verkko häkin kattoon. Aikaisemmin aasit nauttivat heinät suoraan häkistä.

Ruokinnan suhteen poitounaasin kanssa tulee olla vähintään yhtä varovainen kuin muidenkin aasien. Aasit käyttävät ruokansa erinomaisesti hyväksi ja kun poitounaasin terveys ei ennestäänkään ole priimaa, ei aasin saa antaa lihoa. Konijänkällä aasit nauttivatkin heinänsä pienisilmäisestä slow feeding -heinäverkosta. Aasin tarvitsema heinämäärä on niin pieni, että jos sen antaisi aasille kahdesti päivässä, seisoisi se ruokintakertojen välissä 11 tuntia maha kurnien. Hevoseläimen suolisto vaatii jatkuvasti kortta työstettäväksi, joten pienenkin heinämäärän syömiseen kuluu heinäverkosta useita tunteja.

Sekä Konijänkällä että Iso-Britannian New Forestissa aasit harjataan päivittäin, jotta niiden karva ei rastoittuisi. Poitounaasi pudottaa jonkinverran karvaa karvanvaihdon yhteydessä keskikesällä, mutta jos aasi vaikuttaa silti tuskaiselta kuuman karvansa alla, voi aasin myös klipata lyhytkarvaiseksi.

Lähteet

Samana vuonna syntyneiden puhdasveristen poitounaasien nimet alkavat samalla alkukirjaimella seuraavan kaavan mukaan:

  • S-1984
  • T-1985
  • U-1986
  • V-1987
  • A-1988
  • B-1989
  • C-1990
  • D-1991
  • E-1992
  • F-1993
  • G-1994
  • H-1995
  • I-1996
  • J-1997
  • K-1998
  • L-1999
  • M-2000
  • N-2001
  • O-2002
  • P-2003
  • Q-2004
  • R-2005
  • S-2006
  • T-2007
  • U-2008
  • V-2009
  • A-2010
  • B-2011
  • C-2012
  • D-2013
  • E-2014
  • jne…

Jos on olemassa kaksi samannimistä aasia, annetaan toiselle nimen perään numero.

Teksti ja kuvat (ellei muuta mainittu): Kaisa Määttänen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s